Yhtäkkiä vessan ovi paiskautuu auki.
Kaksi ylemmän luokan tyttöä pelmahtaa sisään kovaäänisesti
nauraen ja jutellen. Toinen tytöistä huomaa Sirun. Ovat vanhoja
tuttuja. Tytöistä on mukava aina tilaisuuden tullen nolata
hiljainen ja arka Siru.
Toinen tytöistä osoittaa Sirua
sormella ja kuiskaa kaverilleen jotakin.
Siru säpsähtää hereille, kääntää
katseensa peilistä, nostaa leukansa ylös ja katsoo suoraan
tyttöihin.
”Olenko mä syönyt teidän eväät
vai mitä helvettiä te tuijotatte?”
Mitä ihmettä nytten!!?? Sirun on
pakko päästä pois koulusta, eihän tämä ole tosikaan... Hän
säntää ovelle päin, ohi tyttöjen jotka katsovat häntä suut
auki, kummaksuen.
Hän juoksee aina lasisille ulko-oville
asti ja pysähtyy sitten nojatakseen seinään. Hän on hengästynyt
kaikesta tapahtuneesta, nyt on pakko rauhoittua. Poikajoukko tulee
juuri ulkoa, kellot soivat välitunnin päättymisen merkiksi.
Jake? Voi perhana, just niin.
”Hehei Siru, mikä meininki? Oleks
lähdössä himaan vai? Vielä on skolee jäljellä.”
Poikajoukko jatkaa matkaansa nauraen,
paitsi Jake jää Sirun eteen. Miksi, mitä nyt?
”Tuli yhtäkkiä huono olo, pakko
päästä kotia” Siru mumisee hiljaa kengänkärjilleen.
”Eikä? No hitsi, ajattelin että
olisko sulla ollu mitä illalla.”
”Hä? Ei mulla mitään ole.”
Laran haukku kuuluu. Taas. Missä se
koira on?
Siru nostaa leukaansa, katsoo suoraan
Jakeen.
”No, voithan sä soittaa mulle, mä
otan nyt mun koiran ja meen himaan.”
”Tota, mullei taida olla sun numeroo”
Jake virnistelee.
”No, fiksu kun oot, kyllä sä löydät
sen jostain.” Siru iskee silmää ja lähtee ovesta ulos.
Jake hymyilee, ja katsoo Sirun
poistumista. Hän lähtee vihellellen luokkaa kohti, keskenkaiken hän
pysähtyy. Siis... Minkä hemmetin koiran?
Siru kävelee koulun ulkoportaat ylös
ja suuntaa pyöräparkkia kohti. Yhtäkkiä hän muistaa Laran. Missä
se on? Sen haukku kuului niin selvästi, se ei voinut olla kaukana?
Oliko Lara tosissaan seurannut häntä koululle, oliko ulko-ovi
unohtunut auki?
Hän katselee, mutta ei näe koiraa
missään. Hän pysähtyy ja kaivaa taskustaan puhelimen, laittaa
Tiinalle viestin kotia lähdöstä ja huonosta olosta ja alkaa sitten
huutelemaan Laraa.
Koiraa ei kuitenkaan näy missään.
Ärsyyntyneenä ja harmissaan hän päättää lähteä kotia ja
tehdä nettiin ilmoituksen kadonneesta koirasta.
Hän pyöräilee suoraan kotia,
katsellen ympärilleen ja toivoen joka metrillä että Laraa näkyisi.
Mutta ei, koiraa ei vaan näy. Hän pääsee kotiovelleen, ja jättää
pyörän telineeseen. Ovi on kiinni. Niinkuin pitäisikin. Ajotiellä
pihassa on jonkun firman pakettiauto. Outoa...
Hän menee sisälle, ja Lara tulee
häntä heiluen ovelle vastaan. Niinkuin yleensä, sillä on suussaan
pallo, jota se aina kanniskelee tervehtiessään Sirua. Siru hymyilee
ja kumartuu rapsuttamaan koiraa.
”Siinähän sää olet, voi hassu
tyttö.”
Yhtäkkiä hän tajuaa. Talossa on joku
tilanne päällä. Vieraat miehet kantavat tavaroita alas portaita?
Mtäh? Äidin ääni kuuluu yläkerrasta.
Hän säntää portaat ylös ja ääntä
kohti.
Ovella hän jää järkyttyneenä
tuijottamaan äitiä ja uutta omaa huonettaan. Äiti on päättänyt
sisustaa Sirun huoneen uudelleen!! Siru ei näe enää peiliä. Peili
on hävinnyt. Erittäin vihaisena hän kääntyy äitiään kohti.
”Missä peili?!”
Äiti säikähtää. ”Kultapieni, se
oli niin vanha ja ruma, eikä sovi ollenkaan...”
”Missä peili!!?”
”Se vietiin jo ekassa kuormassa
löytötorille.” Äiti kuiskaa hiljaa ja katsoo lattiaan.
”Äiti! Mää tartten sen peilin
takaisin!”
Tämän sanoessaan Siru tietää jo sen
olevan mahdotonta. Hän huokaisee ja poistuu. Äiti on toivoton
tapaus.
Illalla Siru istuu sängyllään,
uusiksi kalustetussa huoneessaan. Hän ei enää tunne surua, sillä
hän on ajatellut päivän tapahtumia, ja tietää nyt että hän
tulee toimeen ilman peiliäkin. Hän silittää vieressään makaavaa
koiraa.
Peili on antanut hänelle uuden alun ja
uutta voimaa. Voima kumpuaa koirasta, joka on vieressä
muistuttamassa Sirulle uudesta tunteesta, rohkeudesta. Hän tietää
ettei hän tule enää olemaan toisten nyrkkeilysäkkinä tai
heittopussina.
Hän muistaa tämän päivän
katsoessaan saksanpaimenkoiraansa Laraa. Peili saa tehdä nyt jonkun
muun onnelliseksi.
* viikon vierähtäessä *
”Katsopa tätä, sisko. Eikö olekin
kaunis peili? Tuo sopisi hyvin sen lipaston päälle makkariin.”
*****
Hei, olen Taina Sauna-aho. Asun
Keuruulla, Keski-Suomessa, yhdessä koirieni kanssa.
Olen aina tykännyt kirjoittamisesta ja
lempiaineeni koulussa olivat kielet, äidinkielikin. Lempiaiheeni
olivat esseiden kirjoitus ja esitelmien teko. Esittämisestä en
tykännyt, mutta minusta oli kiva etsiä tietoa ja tutkia taustoja.
Ja kirjoittaa. Mielikuvitus kun lähtee laukkaamaan siitä ei tahdo
tulla loppua.
En ole aikaisemmin julkisuuteen tekstiä
kirjoittanut, toivottavasti nautitte tästä ja olisi kiva kuulla
kommenttejanne kirjoituksestani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti