Kello löi kerran
Kerran lapsuudessani,
vuosia sitten, kuulin kuolleen kellon lyövän.
Vartuin silloin talossa,
joka eli menneisyydessä. Moni oli jo ennen minua kulkenut ovesta
sisään, tuonut tavaransa ja asettunut taloksi. Moni oli samasta
ovesta lähtenytkin. Vintille oli jäänyt jälkeen vanhoja
vaatteita, kuluneita koulukirjoja, mustavalkoisia valokuvia ja
leluja, joilla leikkineet lapset olivat jo ajan tuolla puolen.
Isomummon vanha, vitjoista
vedettävä kello roikkui kammarin seinällä kunniapaikalla. Kello
oli aikanaan ollut komea ja koristeellinen, mutta lapsen silmissä se
oli kummallinen.
- Miksi nuo viisarit eivät
liiku? minä kysyin, kun opin tulkitsemaan kellotaulua.
- Kello on jo vanha.
Monesti sitä on yritetty vetää, mutta ei se jaksa enää, isä
vastasi.
- Sanovat, että se
lakkasi käymästä samana päivänä, kun isomummo kuoli, äiti
kertoi, ja lähetti kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin.
- Kuoliko kellokin? minä
kuiskasin.
Isä vain nauroi. Hänestä
kyse ei ollut mistään sen kummallisemmasta. Kello oli ollut
isomummon ylpeys, joten vain isomummo itse oli saanut vetää kellon
ja asettaa sen oikeaan aikaan. Hänen kuoltuaan kukaan muu ei
yksinkertaisesti ollut osannut vetää vanhuuttaan oikuttelevaa
kelloa juuri oikealla tavalla.
- Miksi me emme hanki
seinälle kelloa, joka näyttäisi oikeaa aikaa? Eikö tuon vanhan
voisi jo heittää pois, jos se ei kerran toimi, kysyi siskoni
vuorostaan.
- Se on ollut aikanaan
kallis kello, ja komeasti löikin, isä vastasi. – Sitä ei heitetä
pois.
Kellolla oli isälle
tunnearvoa, selitti äiti myöhemmin. Se tarkoitti sitä, että kello
toi isälle mieleen isomummon. Isä oli ollut tämän lemmikki, ainoa
lapsi, jota mummo ei ollut ajanut kepillään ulos kammaristaan
meluamasta.
Kun minä ja siskoni
kasvoimme, kammarista tuli meidän leikkihuoneemme. Kannoimme
vintiltä pölyisiä laatikoita alas ja kolusimme ne kikattaen läpi.
Puimme yllemme vintinhajuisia vaatteita ja teimme tavaroista
näytelmärekvisiittaa. Otimme hylätyt esineet omiksemme, vaikkeivät
ne meidän olleetkaan. Vain pysähtyneeseen kelloon emme uskaltaneet
koskea.
Sinäkin päivänä minä
ja siskoni leikimme kammarissa. Se oli ihan tavallinen lapsuuden
kesäpäivä, aurinkoinen ja lämmin, ja me olimme jälleen
siirrelleet tavaroita ja rakentaneet näyttämöä. Sillä hetkellä
me kuitenkin seisoimme hiljaa paikoillamme pohtimassa seuraavaa
siirtoa. Emme liikahtaneet, emme puhuneet, ja siinä, keskellä
syvintä hiljaisuutta, se tapahtui.
Yhtäkkiä kello löi.
Se löi kerran, kumeasti
ja kovaa.
Leikit jäivät kesken.
Hetkeäkään miettimättä ryntäsimme yhtä aikaa ulos kammarista,
ja juoksimme kiljuen pihalle asti. Kun äiti ja isä kuulivat
huutomme, hekin säikähtivät, jättivät työnsä kesken ja
juoksivat luoksemme ihmettelemään, mikä oli hätänä.
- Kello löi, se löi
taas! me selitimme kasvot valkoisina.
- Nyt huijaatte, äiti
sanoi, mutta isä näki, että olimme tosissaan.
Kello tarkastettiin
yhdessä. Se riippui seinällä yhtä hiljaisena kuin oli tehnyt
vuosikymmenet ennen sitä päivää. Äiti arveli meidän kuvitelleen
koko jutun. Isä epäili lopulta, että meidän leikkimme tärisytti
kellon koneiston hetkeksi liikkeelle.
Me tiesimme totuuden. Äiti
joutui palauttamaan päällemme unohtuneet vaatteet vintille, koska
emme uskaltaneet enää koskea niihin. Kun kummitusjuttumme jatkuivat
iltaisin, isä kielsi meitä katsomasta televisiosta liian
jännittäviä ohjelmia.
Yhtenä iltana näin,
kuinka isä yritti salaa vetää kellon. Olin hetken aikaa aivan
varma, että pian viisarit liikkuisivat taas, olinhan itse kuullut,
kuinka komeasti kello heräsi eloon. Isä veteli kellon vitjoista
jonkin aikaa, mutta huokaisi lopulta syvään ja pudisti päätään.
Kello oli kulkenut niin kauan, että sen koneisto oli kulunut rikki.
Sen aika ei enää liikkunut eteenpäin.
Pitkään odotin
kuulevani, että kello löisi taas, mutta sitä ei tapahtunut. Kello
uinui seinällä aivan kuten ennen viimeistä lyöntiään. Aika
kului, leikit muuttuivat, sitten loppuivat. Veimme siskoni kanssa
vintille lelut ja laatikot, unohdimme nuket ja näytelmät. Lopulta
mekin avasimme talon oven ja lähdimme.
Kello roikkuu yhä
kammarin seinällä, hiljaa ja häiriöttä, siinä mihin isomummo
sen aikanaan ripusti. Sen maali rapistuu, koneisto ruostuu,
kellotaulu kellastuu. Mutta kun kerron tätä tarinaa, kuulen
edelleen kumeana korvissani kellon kaiun.
*****
“Olen kolmekymppinen kirjoittaja,
kissaihminen, kielioppinörtti ja kestävyysjuoksija. Reilu vuosi
sitten julkaisin chick lit -romaanin 30 ennen 30, joka kertoo
pikkukaupungissa asuvan ruotsin opettajan kolmenkympin kriisistä.
Chick litin lisäksi kirjoitan fantasiaa enimmäkseen lapsille ja
nuorille.
En yleensä kirjoita kummitusjuttuja.
Tämäkin juttu on tositarina.”
Twitter: KatriSisko
Facebook: 30 ennen 30
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti